Koiramaailman Suurin Opettajani

1.10.1994 päätin että hankin koiran, ja samana päivänä sen tein. 
Ostin keltaisen pörssin ja ympyröin sieltä kaikki mielenkiintoiset tapaukset. Kymmenestä ympyrästä viimeinen tärppäsi. Lhasa Apso, uros, Onni. Siitä se alkoi, koiran totaalinen pilaaminen, lelliminen, väärin keinoin kasvatus. Koirasta tuli vittumaien, dominoiva pullistelija, joka puri kaikkia. Myös minua. Annettakoon se minulle anteeksi. Ainoat perheemme lemmikit miljoonakalatkin piti hävittää koska pikkuveljeni oli niin allerginen. Hän tuli siis allergiseksi akvaariosta vesihöyryn mukana nousevalle levälle. Eli oli siis todella allerginen kaikelle.. Joten sanomattakin selvää, että meidän perheen lasten eläinkokemukset oli aika vähissä, jos yksi lapsista meinasi kuolla siihen kun toinen oli silittänyt vastaantulijan koiraa koulumatkalla.


Onni, tuo persoonallinen, epäluuloinen, suurensuuren EGOn omaava otus. Parvovirus riehui rajuna ympäristössä, joten minulle kun suositeltiin, että ei koirakontakteja ennen kun kaikki rokotukset oli saatu. Minä tottelin, nostin koiran syliini aina kun vastaan asteli koira. TRÖÖT, virhe numero 1. Lähitalojen kaikki 3 sakemannia ryntäsi pihasta tekemään lähempää tuttavuutta, ja siitä alkoi sakemannien karttaminen ja minä luulin, että Onni niitä vihasi, vaikka se olin minä joka niitä pelkäsi, koira vaan vaistosi minun pelkoni. Ja niin elämä jatkui ja jatkui, Koira kasasi itseensä valtavan määrän Raivoa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Temppuja se osasi, vaikka mitä, mutta arkitottelevaisuus oli hukassa. En siis osannut puhua koiraa, en sitten yhtään. 


Vuosi vuodelta meno muuttui pahemmaksi, koira oli pieni, joten se sai rauhassa räksyttää ja käyttäytyä huonosti. Olin kuullut, että vanhalle koiralle on turha mitään enää opettaa, joten en sitten edes yrittänyt. Kun Onni täytti 12, saapui perheeseemme uusi jäsen, vauva. Kuinkas sitten... Niin kauan kun vauva pysyi paikoillaan, ei ongelmaa ollut. Mutta kun neiti lähti ryömimään, oli tämä hampaatirvessä muriseva pikkumonsteri valmiina nappaamaan. Kun kerran Onni lähti hyökkäyskyyryssä hiipimään tyttöstä kohti, minulle riitti, räpsähdin kontilleni koiran ja vauvan väliin ja mietin kuinka koira puolustaisi pentuaan hyökkäykseltä. Murisin, rähisin ja kädelläni näpsin koiraa kyljistä, niinkuin olisin sitä purrut. Ja hitto, se tehosi. Siitä edespäin jos koira edes vilkaisi tyttöä, murisin sille. Parissa päivässä vauva menetti koiran kiinnostuksen. Uusi uhri olinkin sitten minä. Se pieni pirullinen otus, hyökki minun kimppuuni ihan vaan siitä syystä jos astuin samaan huoneeseen hänen ylhäisyytensä kanssa. Tämän ongelman ratkaisin pitämällä sisällä kumisaappaita jalassa enkä välittänyt vaikka koira roikkui kumisaappaassa hampaillaan. Päinvastoin aloin kävelemään koiraa kohti. Heittäydyin jopa niin törkeäksi, että kävelin saappaillani koiran ja sen ruokakupin väliin. Pala palalta otin kotini haltuun.  Pala palalta pikkuinen Koira luovutti johtajan paikan ihmisille. 
Alkoi mukava koira/vauvaperheen arki. Jota elettiin 1.10.2007 asti, löysin silloin pienen Leijonakoirani suusta ison kasvaimen. Lääkäristä en enää pientäni kotiin tuonut. Kasvain oli todella ärhäkkä, luussa kiinni, mitään ei ollut tehtävissä. 

Päivälleen 13 vuotta minulla meni siihen, että opin koirien kielen alkeet. Ymmärsin, että koira on koira. Ei lapsi, ei ihminen vaan koira. Väärin kohdeltuna, vaikkakin rakastaen, koiran elämä on ei sen vähempää kun kidutusta. 


Välillä vieläkin tunnen Onnin energian pyyhkäsevän huoneeseen karvat hulmuten, kolttoset mielessä. Kiitos kun opetit minua!!!