Harjottelua

 Kun Musti oli tärissyt meillä viikon. Kysyin mieheltäni, saako se jäädä meille asumaan, sai jäädä. Joku tässä arassa, suuressa tärisevässä koirassa oli saanut mieheni pehmenemään. "Jos se tyttöä puree, niin saa lähteä heti!" Oli ainoa vaatimus. Ja että "jos toi käy paskomaan sisälle, niin ite siivoat"

Siinä missä Liisa on kovapäinen on Musti pehmeä. Kun komensin Liisaa sillä äänellä että se totteli, meni Musti ihan paniikkiin ja jähmettyi, täriseväksi patsaaksi. Oli opeteltava uusi tapa ja ääni komennuksille, että saisin molemmat tottelemaan. Pehmeä, mutta päättäväinen sellainen sen pitäisi olla. Kuningattaren kruunu päässä, itsevarmuutta puhisten myös Liisa pikkuhiljaa alkoi tottelemaan hiljaisempaa ääntä. Kun päivä päivältä minä muutuin rennommaksi, alkoi myös Musti reagoimaan minun muutokseen. Pitkällä vielä siinsi kuitenkin se olotila mihin pyrin.

Yksi kauhistus kerrallaan murensin sen pelkoja. Musti ei ollut kaupunkikävelyä juuri harrastanut, vein sen sinne, mentiin kampaamoon sisään, käytiin lemmikkikaupassa.. Ei oltu harjattu, kynnen leikkuut oli ollut pelkkää ulvomista. Ei oo enää. Sairaanhoitajan asenteella suoritin kaikki tarvittavat toimenpiteet. 

Yksi suuri kynnys oli Mustilla mennä autoon. Oli hieman haastavaa saada 32 kiloa krampissa tärisevää koiraa autoon. Herra oli tottunut matkustamaan takapenkillä, konttiin meno oli hirvitys. Kuukauden päivät sen kanssa taistelin, sitten kun Musti oli taas kerran livahtanut auton luota ulko-oven taakse istumaan. Menin sen luokse. Laiton sormenpään sen pään päälle ja päätin! Päätin että se menee itse autoon. Sillä sormenpäällä saattelin koiran autoon. Sinne meni ja sen jälkeen asiasta ei ole tapeltu. HA!!

Jos koira pelkää jotain, on se vietävä sen asian äärelle, tyynenä ja rauhallisena. Jos namipaloja haluaa käyttää, niin ottaa taskuun nakkien sijaan fazerin sinistä ja syö sitä itse kun koira toimii hyvin. Koiralle kehuksi riittää se että omistaja huokuu tyytyväisyyttä.

Loppukesästä kotitärinät oli taakse jäänyttä. Vielä uudet tilanteet ja ihmiset sai tassut vipattamaan. Mutta nyt 1,5 vuoden jälkeen meillä on ehkä koko kylän parhaat koirat ;) Kyllä se jalka joskus vieläkin vippaa.  Tyttäreni on jopa "kouluttanut" Mustista säkkityynyn. Eli sen rinnan päällä voi päätä lepuuttaa kun katselee telkkaria. Onneksi on myös mitään pelkäämätön Liisa kannustamassa Mustia reippaan koiran elämään!

Tunnustus

 Sain pikkuhimpuloiden Harrietilta
                                                   Tämän tunnustuksen ja olen siitä vallan yllättynyt
                                                    ja iloinen :) Kiitos!

Nyt olen lähdössä koirien kanssa lenkille ja jatkan tästä kun tulen takaisin :)
                                                               

                               

OMMMMMMMMM

Niin sitä sitten alettiin Koirakorjaajan ohjeita pää pullollaan opettelemaan niitä käytännössä. Miten ihmeessä saisin energiani pysymään kasassa ja Kuningattaren Kruunun pysymään kutreillani koko lenkin ajan. Kummasti ajatukset lähti karkailemaan kun vastaan tuli toinen koira. Ja kuitenkin huomasin kurkkivani risteyksissä sitä, onko jossain toisia koiria, ja jos oli lenkki jatkuikin niitä kohti, eikä poispäin.
Lenkki lenkiltä itseluottamus nousi, kolinapurkkia ei tarvinnut kauaa kädessä pidellä. se oli taskussa ja pieni napautus purkin kylkeen riitti saamaan Kruunun suoraan ja sitä kautta Ranskattaren kuriin.

Pitkin kevättä järjestettiin meillä korjaamoiltoja ja yhä useampi koiranomistaja sai apua koiransa ja varsinkin itsensä kanssa. Joidenkin oli kuitenkin vaikea ymmärtää, että kaikki riippuu siitä minkälaista energiaa koiralleen huokuu. Ja kaikki eivät olleet valmiita lopettamaan koirien pitämistä lapsinaan. Mutta suurin osa meillä korjaamossa olleista saivat Uuden elämän koiransa kanssa.

Ajatus toisesta koirasta vahvistui sitä mukaa kun Liisa muuttui tottelevaisemmaksi. Tarvitsisin haastetta. Kaikki mahdolliset nettisivut missä kodittomia koiria oli, tuli plärättyä päivittäin.

Sitten se tapahtui, en päässyt valitsemaan itse koiraani, koirani valitsi minut. Koirakorjaajan (tässä kohdin jo hyvä ystäväni) luona kylässä käydessäni, elämääni jolkotteli Musti. Suuri mustanruskea ja komea otus. Arka ja pelokas, joka tulisi jossain vaiheessa etsimään itselleen kotia, omistaja oli muuttamassa ulkomaille suurimmaksi osaksi ajastaan.

Ajoin kotiin kuin riivattu.. Halusinko tämän koiran vain siksi että se etsii kotia, vai olisiko se juuri  minun koirani? Muutamaa viikkoa myöhemmin Musti tuli meille hoitoon pariksi viikoksi, se pariviikkonen on kestänyt kohta 1,5 vuotta.

Mustin meille tullessa, se tärisi, vapisi, kuolasi, seisoi paikoillaan ja tuijotti maahan lasittunein silmin. Sitä ei oltu pahoinpidelty, se vaan pelkäsi. 
perheelleni pidin tiukan saarnan, Koiraan ei saa koskea, sillä on oma paikka missä saa olla, sille annetaan ruoka ja minä käytän sen lenkillä. Kuri olisi kova. Siihen ei saa koskea siksi, että sen on tajuttava itse että meillä on hyvä ja turvallinen olla.  Pelkoa ei saa ruokkia silittelemällä ja rauhottelemalla. Koska se koiran korviin kuulostaa kehumiselta, ja jos koiraa kehuu pelkäämisestä, se luulee että niin pitääkin käyttäytyä. 

                                    Nyt minulla oli 2 koiraa ja haastetta kädet täynnä. 

Koirakorjaaja

Liisan ollessa 3 Joulupukki toi Cesar Millanin kirjan, jonka innottamana kuri kiristyi huomattavasti. Silti tuntui siltä että olisi hakannnut päätä seinään. Lenkkikäytös oli pahentunut syksyn juoksujen jälkeen.
Eräs ystäväni valitteli kun hän kanden Rotikkansa kanssa lenkkeilee, kaikki vastaantulijat kaikkoaa, he eivät siis saanut minkäänlaista treeniä toisten koirien kohtaamisissa.

Sovimme jo treffejä että lahtisimme yhdessä "törmäilemään" toisiimme. Siinä samaisessa suunittelussa tuli puheeksi nainen, koirakorjaaja, joka oli käynyt näitä rotikoita ja heidän emäntäänsä "korjaamassa". Mikäs mimmi se semmonen on?!? Missä asuu?!? Ja paljonko maksaa?!?


Tammikuun 21, meidän navetan takkatuvassa kokoontui 5 koiran omistajaa ja koirakorjaaja. Tunnin luento, jossa tuntui kuin verho olisi vedetty pois silmiltäni. Olin jo oppinut aika paljon Ärhäkän LhasaApsoni kanssa, mutta nyt tuntui siltä että en ollut tiennyt mitään. Ja kaikki mitä kuulin tuntui järkeen käyvältä. Vihdoin joku joka sanoo miten koiraa komennetaan, miten se tehdään ja milloin! Ei nameja, ei ylimääräistä aktivointia. Kaikki perustui energiaan. Omaan energiaan. Koiran energiaan. Tätä kieltä minä ymmärrän!!


Kaikki koulutustavat eivät sovi kaikille. Minulla ei esimerkiksi riitä kärsivällisyys ja aika palkkaamiseen perustuvaan kouluttamiseen. Minusta ainakin tuntuu siltä, että palkkaamiskoulutus on hankalaa ja vaatii täydellistä paneutumista asiaan. Liisa oli pääsääntöisesti nätisti, ja kun hyvä käytös palkitaan. Niin minusta tuntui, että nameja pitää olla jatkuvasti antamassa, tai kehumassa ääneen, jolloin Liisa innostui niin, että kauniisti käyttäytyminen muuttui pomppimiseksi. Halusin keinon millä saada koira rauhottumaan, en tarvinnut keinoja aktivoida sitä. Kun meille tuli vieraita, Liisa piut paut antoi namipaloille, joilla sen yritin pitää rauhallisena. Se kimpoili kuin kumipallo seinästä seinään kapeassa eteisessämme ja pienimmät vieraat jyräsi alleen.


Luennon jälkeen lähdettiin lenkille. Minun jatkuvaa korjausta tarvinnut itseppäinen Ranskalaiseni oli osaavissa käsissä 5 sekunnin jälkeen nöyrästi jalan vieressä. Ja ei, sitä ei millään tavoin kaltoin kohdeltu. 1 kolinapurkin rämähdys, oikealla asenteella, oikeaan aikaan, sai Ranskattaren sipsuttamaan sievästi :)


Voiko tämä olla tosiaankin näin helppoa!?!?!!!!! koirakorjaaja kiitos verhojen avaamisesta!!! facebook/Koirakorjaaja   Kannattaa käydä kurkkaamassa!!

Harmoniaa

Minkälaisen koiran minä sitten haluan? Mitä minä koiralta odotan? 




Haluan rauhallisen koiran, joka on valmiina lenkille ja puuhastelee kanssani ulkona. Joka on luotettava, lasten ja myös aikuisten kanssa. Ruuat/luut/lelut pitää voida ottaa suusta pois.Tottelevainenkin sen pitää olla. Ei karkaa. Vahtii pihaa, mutta ei rähjää pihassa ja vahtii myös taloa ja ihmisiä. Mitään temppuja ei tarttee osata, kunhan osaa käyttäytyä. Pitää osata kulkea hihnassa ja vapaana. Ei tapella, ja jos tapellaan, sen pitää loppua kun sanon. Autossa pitää osata olla. Sisäsiisti! Perään ei haukuta ja paikkoja ei tuhota! Mun elämä kieppuu niin paljon lasten ympärillä, että harrastukset koirien kanssa on tällä hetkellä unohdettava.

Siinä taitaa olla vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen.. Jaahas.. mistä tuommoisen koiran sitten saa? Koirankoulutusopuksia luettuaani, oli pää pyörällä keinoista kuinka aktivoida koiraa, kuinka purkaa sen energiaa. Ja jos niin ei tee, koira alkaa purkamaan energiansa esimerkiksi sohvanjalkaan. Niistä tulee yliaktiivisia tuhokoneita.

Miksi sitten haluan Koiran? Ei minulla ole aikaa harrastaa sen kanssa. Minulla on iso piha, missä koira saa vapaana juosta ja mahtavat ulkoilumaastot ihan vieressä. Lenkit kylläkin jäävät joskus haaveeksi. Miehen 2vuorotyö ja 2 lasta. Ei jokapäivä pääse piiitkälle lenkille.

Miksi minä haluan koiran... niiden rauhottavan energian takia. Siksi kun olen nähnyt, yleensä vanhoilla miehillä koiria, jotka nöyrinä seuraavat omistajiaan. Ne odottavat kahvilan terassin aidan takana hiljaa ja rauhallisina isäntiään kun he käyvät juomassa kupposen kanvia tai olusen. Ne seuraavat lenkillä hihna löysällä, jalan vierellä.
Voin laittaa pääni pantiksi, että nämä miehet eivät käy agilityssä, tokossa, jäljillä saatika koirakoulussa. Vanhoja miehiä yhtään jos tunnen, he ovat kovan kurin miehiä. Lapset on saattanut pieninä saada risusta, mutta koiriaan nämä eivät väkivalloin kasvata. Harmonia ja tasapaino, ne sanat tulee näistä pareista mieleen. Heistä huokuva luottamus ja kumppanuus on käsinkosketeltavaa.

Sellaisen koiran tarvitsisin! Mistä niitä saa?

Liisa

Kun Onnin kuoleman aiheuttamalta itkulta sain jotain sanottua, oli ensimmäiset sanat "Milloin meille tulee uus koira?" Noin kuukauden jaksoi mieheni minua kuunnella kunnes sanoi, Okei jos sitten keväällä.  Sinä vuona kevät tuli hieman aikaisemmin, tai oikeastaan uudestaan koska 5.12.2007 asteli elämäämme 5kk vanha ranskanbulldoggi, Liisa <3 

Tarmoa uhkuen, Onnista oppineena halusin kokeilla kuinka homma toimii Liisan kanssa. metodini oli: "Teen kaikki päinvastoin, mitä olin Onnin kanssa tehnyt"  Eihän sekään ihan putkeen mennyt, en tullut Liisasta agressiivistä, mutta Intopinkeän IntoPomppu Hillujan siitä tein, Onnin täydellinen vastakohta,  ja kyllähän se vähän hihnassakin tempoili. Eli lenkkikäytös oli tämänkin kanssa kateissa. 

Koirakoulussa käytiin, siellä meno oli jokseenkin villiä. Namupalat lenteli ja ei me ainakaan saatu sieltä minkäänlaisia neuvoja siihen kuinka koiraani komentaisin. Mitä teen jos se ei käyttäydy niinkuin haluan. Kerran jopa mulle naurahdettiin, koska olin Ranskiksen kanssa kentälle tullut. Eihän noi opi mitään, ku ne on niin tyhmiä! Aijaa... No ranskiksen saa oikeasti kiipeämään vaikka puuhun, jos on sopivaa evästä tarjolla. Halusin kuitenkin, että koira tottelee minua, eikä ruokaa. Jätin namit pois ja pian lopetin koirakoulussakin käymisen. En pidä siitä että koira tuijottaa herkeämättä minun taskua. Ja kävelee siis sivuttain minun edessä esim.lenkillä. Ei minun juttu. Siitä oli minun mitta-asteikolla rentous kaukana. Ja remmirähinään ei namipaloilla ollut minkäänlaista tehoa. 

Viihdytin itseäni kirjaston koirakoulutuskirjoilla. Onnin kanssa olin ollut tietämättäni jääkaudella ja se siis toimi sen kanssa. Johtajuus/palkitsemis-mallit kävi taistelua mielessäni. Kun yhdessä kirjassa, mikä oli netin keskustelupalstoilla. hyväksi kehuttu, kumppanuusajatuksella kirjoitettu, oli kuva kahdesta koirasta, Hännät pystyssä kylki kyljessä, karvat pystyssä. Kuvateksti sai Johtajuuteen perustuvan elämisen koiran kanssa voittamaan. Kuvateksti neuvoi jotakuinkin näin" Jos 2 saman sukupuolen koiraa on tässä asennossa, ei ole muuta vaihtoehtoa kun juosta kauemmaksi" Aha.. Jotain muuta on löydettävä!!

Kun Liisa oli muutaman vuoden sain CesarMillanin kirjan joululahjaksi. Luin sen hujauksessa. Moni asia kolahti kohdalleen ja niin alkoi Liisan elämään tulla tiukempaa kuria. 

Koiramaailman Suurin Opettajani

1.10.1994 päätin että hankin koiran, ja samana päivänä sen tein. 
Ostin keltaisen pörssin ja ympyröin sieltä kaikki mielenkiintoiset tapaukset. Kymmenestä ympyrästä viimeinen tärppäsi. Lhasa Apso, uros, Onni. Siitä se alkoi, koiran totaalinen pilaaminen, lelliminen, väärin keinoin kasvatus. Koirasta tuli vittumaien, dominoiva pullistelija, joka puri kaikkia. Myös minua. Annettakoon se minulle anteeksi. Ainoat perheemme lemmikit miljoonakalatkin piti hävittää koska pikkuveljeni oli niin allerginen. Hän tuli siis allergiseksi akvaariosta vesihöyryn mukana nousevalle levälle. Eli oli siis todella allerginen kaikelle.. Joten sanomattakin selvää, että meidän perheen lasten eläinkokemukset oli aika vähissä, jos yksi lapsista meinasi kuolla siihen kun toinen oli silittänyt vastaantulijan koiraa koulumatkalla.


Onni, tuo persoonallinen, epäluuloinen, suurensuuren EGOn omaava otus. Parvovirus riehui rajuna ympäristössä, joten minulle kun suositeltiin, että ei koirakontakteja ennen kun kaikki rokotukset oli saatu. Minä tottelin, nostin koiran syliini aina kun vastaan asteli koira. TRÖÖT, virhe numero 1. Lähitalojen kaikki 3 sakemannia ryntäsi pihasta tekemään lähempää tuttavuutta, ja siitä alkoi sakemannien karttaminen ja minä luulin, että Onni niitä vihasi, vaikka se olin minä joka niitä pelkäsi, koira vaan vaistosi minun pelkoni. Ja niin elämä jatkui ja jatkui, Koira kasasi itseensä valtavan määrän Raivoa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Temppuja se osasi, vaikka mitä, mutta arkitottelevaisuus oli hukassa. En siis osannut puhua koiraa, en sitten yhtään. 


Vuosi vuodelta meno muuttui pahemmaksi, koira oli pieni, joten se sai rauhassa räksyttää ja käyttäytyä huonosti. Olin kuullut, että vanhalle koiralle on turha mitään enää opettaa, joten en sitten edes yrittänyt. Kun Onni täytti 12, saapui perheeseemme uusi jäsen, vauva. Kuinkas sitten... Niin kauan kun vauva pysyi paikoillaan, ei ongelmaa ollut. Mutta kun neiti lähti ryömimään, oli tämä hampaatirvessä muriseva pikkumonsteri valmiina nappaamaan. Kun kerran Onni lähti hyökkäyskyyryssä hiipimään tyttöstä kohti, minulle riitti, räpsähdin kontilleni koiran ja vauvan väliin ja mietin kuinka koira puolustaisi pentuaan hyökkäykseltä. Murisin, rähisin ja kädelläni näpsin koiraa kyljistä, niinkuin olisin sitä purrut. Ja hitto, se tehosi. Siitä edespäin jos koira edes vilkaisi tyttöä, murisin sille. Parissa päivässä vauva menetti koiran kiinnostuksen. Uusi uhri olinkin sitten minä. Se pieni pirullinen otus, hyökki minun kimppuuni ihan vaan siitä syystä jos astuin samaan huoneeseen hänen ylhäisyytensä kanssa. Tämän ongelman ratkaisin pitämällä sisällä kumisaappaita jalassa enkä välittänyt vaikka koira roikkui kumisaappaassa hampaillaan. Päinvastoin aloin kävelemään koiraa kohti. Heittäydyin jopa niin törkeäksi, että kävelin saappaillani koiran ja sen ruokakupin väliin. Pala palalta otin kotini haltuun.  Pala palalta pikkuinen Koira luovutti johtajan paikan ihmisille. 
Alkoi mukava koira/vauvaperheen arki. Jota elettiin 1.10.2007 asti, löysin silloin pienen Leijonakoirani suusta ison kasvaimen. Lääkäristä en enää pientäni kotiin tuonut. Kasvain oli todella ärhäkkä, luussa kiinni, mitään ei ollut tehtävissä. 

Päivälleen 13 vuotta minulla meni siihen, että opin koirien kielen alkeet. Ymmärsin, että koira on koira. Ei lapsi, ei ihminen vaan koira. Väärin kohdeltuna, vaikkakin rakastaen, koiran elämä on ei sen vähempää kun kidutusta. 


Välillä vieläkin tunnen Onnin energian pyyhkäsevän huoneeseen karvat hulmuten, kolttoset mielessä. Kiitos kun opetit minua!!!